synnytystarina 2


Keskiviikko ja 40+3 viikot. Päivä tuntui ihan tavalliselta niinkuin kaikki muutkin päivät - eli yhtä pitkäveteiseltä. Jotenkin oli päivä saatava kulumaan, joten lähdettiin Jeren kanssa mun vanhempien luokse kuluttamaan aikaa kun Juhan työpäivän loppumiseenkin oli vielä liian monta tuntia aikaa. Pakattiin hoitokassi, ajettiin porukoille ja jäätiin vielä hetkeksi ulos taplailemaan kun oli hyvä keli. Muistan että tuon rauhallisen ja hitaan kävelyn lomassa tuntui pari napakkaa ja vihlaisevaa supistusta, semmoisia että vähän piti kulmia kurtistaa. Ne tietenkin loppui hyvin nopeasti. Muutama tunti kulutettiin porukoilla ja lähdettiin kotiin tekemään perus askareet. 

Alkuillasta aloitin pajukorin maalaamisen, koska aika tuntui taas niin pitkältä ja viestittelin siinä samalla kavereille. Taisin jollekkin kaverille vielä viestissä kirjottaa että salkkareiden Sannikin synnyttää ennen mua. Jatkoin terapia maalausta ja Jere kävi pari kertaa liian läheltä ihmettelemässä tekemisiäni joten ärähdin ja korotin hieman ääntäni, siitä se oikeestaan alkoi. Tuon kiukkupuuskan jälkeen tuli oikein napakka supistus ja jouduin sanomaan kirosanoja ääneen ja laittamaan silmät kiinni supistuksen ajaksi.Tuli toinen supistus, kolmas ja neljäs. Oli kuitenkin semmoinen olo että ei vieläkään tule lähtöä. Kun supistuksien tulo ei lakannutkaan, aloin kellottamaan suppareiden välejä. Tässä vaiheessa 2 min välein, mutta kohta väli piteni 10 min. Oli pakko keksiä jotain tekemistä, ettei supistukset loppuis enkä olis varmaan malttanutkaan olla paikoillani. Jostain kumman syystä serkku laitto viestiä (oli siis itse synnärillä pienen käärön kanssa) ja viestissä oli kuva vauvasta ja tekstinä "me odotellaan teitä, joko tulisitte" ja mun vastaus oli takaisin "ei vielä, mun pitää ensin viikata pyykit ja katellaan sitten". Tunnin ajan kellottelin supistuksia ja yritin tehdä mahdolliset ja helpot kotityöt alta, jos se lähtö vaikka sattuis tulemaan. Tunti tuli täyteen ja huikkasin Juhalle että lopettelee pelin pelaamiset pikku hiljaa että lähdetään ainakin näytille. Vähän ennen 11 illalla Juhan vanhemmat tuli meille lapsen likaks ja lähdettiin ajamaan synnärille. Autossa tajusin että mun neuvolakortti oli jossain teillä tuntemattomilla ja suurin huolen aihe sillä hetkellä oli se himpuran neuvolakortti eikä se että kohta mahdollisesti synnytän. Päästiin synnärin parkkipaikalle ja mulla oli vieläkin semmonen olo että ei, ei se voi tänään syntyä. Oli vaan semmonen can't believe it fiilis. Lompsittiin sisälle ja yökkö otti meidät vastaan ja kohta oltiin käyrillä ja kätilö tutki mut. Siinä lavitsalla maatessa supistukset voimeni ja tirautin itkun supistusten aikana. Edelleen oli fiilis että ei synny ja ne laittaa mut kotiin. Olo huojeni siinä vaiheessa kun kätilö sano että kahelle sormelle auki eikä kaulaa jäljellä. Jes, ne ei lähettäny mua kotiin. Ja niin ekalla kuin myös tälläkin reissulla vauhti haettiin lepohuoneesta koska oli kiireinen yö tiedossa ja saleja vähän vapaana. Lepohuoneessa sitten oltiin pari tuntia ja sain Oxanestia jonka avulla sain nukuttuakin vähän. Yhtä hyvä lääke ku viime kerrallakin, paitsi nyt sen vaikutus kesti pidempään.

Yöhoitaja sitten tuli jossain vaiheessa yöllä kysymään kuulumisia ja supistusten välejä, päätettiin siirtyä saliin. Sali oli kylmä ja kovin kolkko. Mua alko jännittää. Kohtako nähään se meiän nyytti ja minkä kokonen siitä loppujen lopuks kasvoi? Pääsin taas makoilemaan sängylle ja yökkö laitto mulle oksitosiinitipan, jotta saatas vähän vauhtia asioihin. Tippa ei juurikaan auttanut, tai niin musta ainakin sillon tuntui. Tipan kaveriks kalvot puhkaistiin ja tippaa laitettiin vähän nopeammin tippumaan. Siitäkös se lysti sitten alkoi. Mä luulin että tein kotona kuolemaa supistusten kanssa, mutta se oli harhaluulo. Nyt tein kuolemaa. En oo ikinä tuntenu niin kamalaa kipua. En edes sillon kun Jereä synnytin. Mä ähisin ja kiroilin tuskissani, hankasin päätä tyynyyn ja olin hiestä märkä. Ei tää näin voi mennä ja pyysin Juhaa painamaan soittokelloa. Kohta tuli kätilö, joka näki mitenkä kipeä oon. Yökkö ehdotti epiduraalia, jota pelkäsin ihan saatanasti. Kotona vielä sanoin Juhalle että älä anna niitten laittaa epiä, mutta nyt olin niin kipeä että oisin kelpuuttanu ihan minkä vaan. Kätilö lähti soittaa päivystävälle ja tuli kohta myssy päässä takaisin saliin. Kysyin varovasti että minkälainen lääkäri sieltä on tulossa pistämään epiduraalin ja kätilö sai mun mielen rauhoittumaan. Melkein samantien lääkäri astu huoneeseen ja mun sydän pomppi kurkkuun. Melkein unohdin mitenkä kovat supistukset oli kun pelkäsin pistosta niin kamalasti. Kohta olinkin jo selkä kaarella ja lääriltä unohtu sanoa "pistää" ja kiljuin ku pieni syöttö porsas. Ja se oli vasta puudutuspiikki. Kauhu valtas mut kokonaan ja oikeesti tärisin. Kohta tuntui taas pisto selässä ja yritin olla mahdollisimman rentona. Puristin Juhan kättä sen minkä jaksoin jotta unohtaisin pistämisen ja kohta tuntui lämmin tunne jaloissa ja kivut hävis kuin tuhka tuuleen. Kiittelin lääkäriä, olo oli ihanan lamaantunut. Puoli tuntia sain nauttia olosta kunnes oksitosiinia taas vauhditettiin ja samat tuskat tuli takaisin. Yritin etsiä hyvää asentoa mutta sitä ei ollut. Sain kaikki mahdollisesti bolukset eikä niistä ollut mitään apua. Pyysin lisää lääkettä ja seuraavaksi olikin spinaalin vuoro.

Kello tuli seitsemän ja vuoro vaihtui, aamuhoitaja ja opiskelija tuli saliin hymyssä suin. Mua niin vitutti niitten virne naamalla, aivan ku olisin ollut jostain komedia leffasta se hauskin pätkä. Onneks kohta tuli lääkäri perässä ja taas kaikki piti musta kiinni että selkä saatiin kaarelle ja tuikattua taas piikki selkään. Kivut taas unohtu kun kuulin lääkärin aksentin, virolainen lääkäri. Ei saakeli, luottoa ei vaan löytynyt vaikka tiedän hyviäkin virolaisia lääkäreitä. Kohta tuntui taas pistos selässä ja jalkoja lämmitti. Lämmitti niinkin hyvin että mun jaloista hävis voimat. Säikähdin että oisin halvaantunut kun jalat ei yhtään kantanu että oisin saanut edes pepun ilmaan. Kätilöopiskelija ja Juha sitten auttoi mut keskelle sänkyä ja kääntymään kyljelteen. Olo oli hyvin raukee, ajattelin että olisin nukkunut vähän aikaa mutta en vaan malttanut. Parin tunnin päästä mua vähän työnnätytti, ja yritin työntää luvan kera. Kohta spinaalin vaikutuskin loppui ja olo oli hyvin tuskanen. En vaan pystynyt työntämään kun sattui. Hoin vaan "tää sattuu ihan liikaa, en pysty keskittymään. Sattuu." ja itkin. Kohta sain taas lääkettä ja odoteltiin vaikutusta, mutta se ei juurikaan auttanut. Päätin että vaikka kuinka sattuis ni nyt työnnän ipanan ulos. Ei enää tätä tuskaa jaksa kukaan. Mua jo pelotti että voimat loppuu kesken enkä jaksa loppuun asti ja joutuisin terän alle. Se ponnistaminen tuntui ikuisuudelta ja supistusten välit liian pitkiltä. Tuntui ku viimenen vaihe olis kestäny puol päivää, vaikka oikeesti se kesti 10 minuuttia. Viimeseen ponnistukseen keräsin kaikki voimani ja kuulin Juhan tsemppauksesta että ei oo enää kaukana. Ihan ku olisi ollut juoksukisoissa ja kaverit kannustaa ja huutaa kiriä maalilla. Samaan aikaan kun vauva tuli ulos niin tuskat loppu ku seinään. Olo oli helpottunut. Taas odoteltiin että vauva rääkäisee ensimmäiset huudot ja tässä vaiheessa odottava aika on pitkä. Liian pitkä. Onneks äkäinen huuto kuuluu ja täyttää koko salin äänellään. Olin varma että alan itkemään. Kätilöt putsas vauvan ja sujautti vauvan mun paidan alle lämpöiseen. Vauvan saaminen rinnalle, se vaan on niin lämmittävä asia eikä sille oikein löydä sanoja. Eikä Juhallakaan itku ollut kaukana kun hammasta puri yhteen. Siinä me tuijotettiin hymy huulilla suloista ihmettä ja kätilöt onnitteli meitä. Ja odotusajan pelko että kaikki menee päin persettä, oli täysin turha. 3240 g ja 50 cm täyttä rakkautta eikä me voitais onnellisempia olla ja loppujen lopuks kaikki meni niinku pitikin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti