diy tuikut






Koska meillä on pieni harvahammas, joka tyhjentää monta pilttipurkkia päivässä niin ajattelin keksiä tyhjistä purkeista jotain hyödyllistä. Ajatus lähti oikeastaan jo kaksi vuotta sitten kun Jere oli vauva. Näpräsin tyhjistä pilttipurkeista tuikkukupit, joita ympäröi tuohi johon olin mattoveitsellä leikannut sydämen muotoisia aukkoja.

Tällä kertaa yhdistin pilttipurkkiin pitsi- ja paperinarua sekä pieniä ruusuja. Eikä tarvinnut liimapurkkiin koskeakaan. Nyt nämä tuikut tuovat valoa iltaisin olkkarin pöydällä.
Ja koska multa jo aiemmin kysyttiin että eikö nuo räjähdä, niin eivät ne mulla ole räjähtäneet. Pimeinä päivinä, kuten syksyllä ja talvella poltan paljon kynttilöitä joten näinä aikoina lasikipoissa palaa melkein joka päivä tuikku. Tietysti jokin alusta tuikuilla olisi hyvä olla ettei pöytään tms jää jälkiä.

+/-





Tän viikon plussat:
+ kesäkukkien vaihto syksymäisempiin kukkiin
+ pienten ihmisten vierailu
+ serkun arkiaamun piristys
+ se tunne että kaikki on hyvin
+ lapset päikkäreillä yhtä aikaa

Tän viikon miinukset:
- puhelimen hajoaminen
- epäonnistunut tupakkalakko
- minäminäminä-ihmiset

mistä tietää että syksy on tullut?





Siitä kun villasukkien valmistus alkaa. Mikään ei oo niin vahva merkki syksystä kuin puikkojen heiluminen sohvan nurkassa. Mua kutominen rauhottaa kun keskityn pelkkiin silmukoihin. Sillon en pysty ajattelemaan mitään muuta. Ja ehkä senkin takia se oikeesti koukuttaa. Ei tarvitse suurempia pakoreissuja ulkomaille kun stressi vaivaa tai mieli on rauhaton. 

Aiemmin en ole kuin hetkellisesti (puhutaan muutamasta päivästä) jaksanut kiinnostua käsitöistä. Nyt myöhemmällä iällä villasukkien ja lapasten väsääminen on alkanut kiinnostaa enemmän. Villasukkia olen tehnyt vain itselle ja äidille, mutta tänä syksynä olisi tarkoitus pienentää sukkien kokoa ja tehdä villikset kummilapsille sekä tietysti omille lapsille. Tälle harrastukselle en vain kovin usein löydä aikaa, sillä meidän lapset tykkää nukkua päiväunet eri aikoihin. Jospa ne joku päivä vahingossa nukkuisivat samaan aikaan.

lastenhuone



Kun muuttaa pienestä asunnosta isoon asuntoon, jossa on useampi kuin yksi makuuhuone niin voi olla iloinen ja todella tyytyväinen että lapsille on oma makuuhuone. Edellisessä asunnossa ei tätä mahdollisuutta ollut ja se ahdisti kyllä todella paljon. 42 neliön kaksiossa pienempi veikkonen nukku äidin ja isin makuuhuoneessa, ja toisen sänky sijoitettiin olohuoneeseen. Mutta onneksi se on enää muisto vain. 

Oon aina ihannoinut raikkaita ja rauhallisia makuuhuoneita. Itse en pysty rauhoittumaan räväkän värikkäässä tai liian synkässä makuuhuoneessa. Ja uskon sen toimivan myös lasten kohdalla heidän makuuhuoneessaan. Tällä hetkellä lasten makuuhuone näyttää tältä. Tietenkään se ei ole vielä valmis, mutta ajan kanssa sekin valmistuu. Kuvissa ei näy lainkaan lasten leluja, eikä siellä olekaan muutamaa pehmolelua lukuunottamatta. Mielestäni makuuhuoneiden kuuluu olla siistejä ja pyhitetty ainoastaan rauhoittumiselle ja nukkumiselle. Meillä on niinkin hyvä tilanne että talossamme on yksi huone täysin käyttämätön, joten kaikki lasten lelut ovat siellä ja siitä olisikin tarkoitus rakennella lasten leikkihuone. Siellä lelut saisivat olla miten ne ovatkin, jotta leikit voivat seuraavana päivänä jatkua siitä mihin ne edeltävänä päivänä jäivätkin. Ja koska edellisessä asunnossa sain lasten leluja joka paikassa-kiintiön täyteen, ei enää leluja ole siellä täällä koska niille on oma paikkansa. Näin olohuonekin säilyy suhtkoht siistinä eikä tarvitse varoa lelujen päällä astumista tai raivata sohvaa leluista jotta pääset sohvalle istumaan. Lasten leikkihuoneeseen on myös paljon ikkunoita, joten pystyn tarkkailemaan leikkejä keittiöstä, olohuoneesta ja ulkoa käsin. Vielä kun keksisi leikkihuoneeseen muutakin kuin lasten pöydän, pari tuolia ja lelukoreja. Onneksi mies on hyvin tekevä käsistään, joka ei tarvitse kuin idean niin johan tapahtuu.

#kiitollinensiunattuonnellinen


Niinku pari postausta sitten kerroin että ollaan muutettu, niin halusin muutaman ripauksen uudesta kodista jakaa tänne. Muutettiin kesäkuun lopussa kerrostalo kaksiosta isoon omakotitaloon, joten tässä on pieni sulattaminen vieläkin. En tiiä mistä johtuu, mutta vieläkin on sellainen olo ku oltais jonkun mökillä kyläilemässä. Ja tuntuu ettei ihan kaikki tavarat oo täysin omille paikoilleen vieläkään löytänyt. Ja onhan pieni kerrostalo kämppä paljon helpompi sisustaakin kuin iso talo. Mutta onneksi voi lohduttautua siihen että on monen monta vuotta aikaa tehdä tästä kodin tuntuinen ja näköinen.

Muutto meni kyllä hyvin jouhevasti. Onneks oli paljon muutto- ja siivousapua koska muuten tässä olis mennyt ikuisuus. Positiivisinta tässä on se että kaikki tarjoutu auttamaan, yleensä muuttoapua pitää kalastella ja melko pitkin hampain ihmiset tulevatkin kantamaan laatikoita.

Talo on -86 rakennettu joten 80-luvun henki täällä näkyy, siksi täällä oliskin paljon remontoimista. Tai oikeastaan päivittämistä. Se on varmaan kaikissa taloissa, jos muutetaan toisen asuntoon eikä rakenneta alusta asti omaa taloa. Vessojen, kylppärin, lattioiden ja ikkunan karmit eivät miellytä omaa silmää, joten niihin pitäisi upottaa rahaa jotta ne miellyttäsivät. Ei tarvitse olla Einstein jotta tajuaa että äitiyslomarahoilla ei paljoa remontoida, joten vaatii aikaa ennen kun päästään tosi toimiin. Tosin ollaan me saatu jo saunaan vaihdettua sähkökiukaan tilalle puukiuas, makkariin vaihdettua tapetti ja pihasta puita kaadettua ja muokattua pihaa sekä julkisivusta maalattua ikkunan karmit ja ulko-ovi. Onneksi on kuitenkin sukulaisia ja kavereita, jotka on mielellään olleet auttamassa tässä kaikessa.

kaikki peliin


Ääää, haluan tästä syysflunssasta eroon. Viikon ajan se on tehny tuloaan ja nyt se alkaa olemaan päällä. Yritän sinnitellä tyrnimarjojen, teen, mynthoneitten ja villasukkien turvin. Jos vaikka säästyisin suuremmalta? Ääntä ei oikein saisi menettää, niinkun käy joka sairastelu kerran jälkeen, kun pitäisi mennä kuuluttamaan painikisoihin. 

Muutenkin tätä homman tynkää tässä on niin ei oikein kerkiäisi sairastelemaan. Se on kyllä melko kauheeta jos on superkuumeinen ja tosi voipunu eikä pysty olemaan muuten ku peiton alla, mutta silti pitäis jaksaa olla reipas ja tehdä vaikka ja mitä. Voi kun lapset säästyis tältä taudilta, mutta ainakin tähän asti nää flunssat on kulkeutunu melko lahjakkaasti meihin kaikkiin.

puoli vuotias !



Meiän touhuviikari täytti puoli vuotta viime lauantaina. Tätä kasvamista ja kehittymistä on aivan huikeeta seurata. Onneksi tässä saa olla joka ikinen hetki ja päivä mukana. Tietysti on hetkiä ja päiviä kun tuntuu ettei asiat suju niinkuin pitäisi ja elämä on yhtä itkua (myös äidillä) ja sillon haluaisi olla jossain muualla kuin kotona kuuntelemassa lasten huutoa ja itkua. Onneksi tulee kuitenkin uusi aamu ja edellisen päivän itkut ja kitinät jää unholaan.

Käytiin tänään puoli vuotis neuvolassa, mittaa jätkällä on 68,5 cm ja painoa 8370 g. Pieni mies on hyvin iloinen, juttelevainen ja virkeä. Ja liikkeelle ollaan lähdetty, tavarat saa kyllä kyytiä - myös lattiatasoa korkeammalla olevat tavarat.

Oot kuuma kuin savanni


Voi tätä syysflunssan tuloa ! Pienin mies on yhtä lämmin ku hella kutosella eikä itelläkään kovin terve olo ole. Yleensä tauti alkaa järkyttävällä kurkkukivulla ja kurkku on ollut kipeä jo monena aamuna tällä viikolla. Täytyy hakea ensiapua tyrnimarjoista. Jospa se sillä.

Tänään pitäis juhlia serkun lapsen 2 vuotis synttäreitä. Ennen synttäreitä pitäisi kuitenkin Juhan ja kumppaneitten kanssa nauttia brunssista eikä päivän menot lopu synttäreihin; pitäisi vielä kiirehtiä hakemaan Jertsulle junnusänkyä, koska sopivaa ja "hei tossa on täydellinen sänky" fiilistä ei oo aikaisemmin tullut ja poika onkin nukkunut pinnasängyssä (josta tosin saa pinnat otettua irti, että lapsi pääsee itse sänkyyn ja sängystä pois). Sitten voikin aloittaa sängyn tuunauksen jotta se olis aivan bueno !

entä sitten kun päivät on viilenneet ja poissa on nurmien tuoksu


Helou ! Kesä on loppunu ja syksy tekee tuloaan. Kesä on sujunut muuttamisen, tupareiden, kavereiden ja varsinkin lorvimisen merkeissä. Ja nyt kun lehdet on alkanu tippuilee puista ja illat alkaa olee viileitä ja pimeitä, niin käytiin kaverin kanssa tekemässä viimenen kesäreissu Mukkulan camping alueella. Kierreltiin Lahtea ympäri rahaa hupuloiden ja vietettiin kesän lopun kunniaks yö teltassa. Tämmöselle syyskammoiselle reissu teki terää !


2 vee partyt !


Jeren kaks vee juhlat juhlittiin lauantaina ja täällä on edelleen siivottavaa juhlien jäljiltä. Ei oikein oo ollu tarpeeks virtaa siivoukseen :-D Jos kaikki sotkut häviäis itekseen? Hah, ei kyllä semmosta vahinkoo oo tähän mennessäkään käyny.
Juhlat sujui tosi kivasti, porukkaa tuli sopivasti ripottaen että jokaisen vieraan kanssa kerkes hetken rupattelemaan ja vaihtelemaan kuulumisia. Ja serkku oli kyllä tosi iso apu (tiedän että luet tän jossain vaiheessa). Hirveesti Jere sai lahjoja ja touhotti koko päivän muitten lasten kanssa, oli ihana kuunnella lasten höpötyksiä ja seurata niiden touhuja. Vieraiden lähdön jälkeen käytiin testailemassa mummolta ja papalta saatua synttärilahjaa - fillaria. Ei olis voinu olla ilosempaa poikaa !


Jiri Petri Sakari ♥










Äitienpäivää edeltävänä päivänä meiän pikku jamppa sai nimen - Jiri Petri Sakari.
En muista millon olisin kokenut näin kovaa ressiä, varsinkaan juhlien vuoksi. Ja melko perus jätä asiat viime tinkaan-syndrooma tapahtu. Meinas itse juhlapäivänä tulla melko kiire, mekonkin sain päälle vasta 10 min ennen ku pappi tuli :-D Pirskeet oli tosi rennot, pappi oli sama mikä Jerelläkin ja oli tosi huumorintajuinen ja rempseä. Kaikin puolin onnistuneet juhlat !

mikä fiilis mulla onkaan

Kello näyttää puoli kahdeksan aamulla ja ollaan pienimmäisen kanssa hetki sitten herätty. Eli vielä on hieman tokkurainen olo, mutta kaippa se tuolla kahvilla kohta helpottaa. En oo kyllä hetkeen nukkunut näin hyvin yöuniani; pienimmäinen heräs ensimmäisen kerran vasta 5 aamulla kun yleensä herää ekan kerran jo kahdelta yöllä ja kävin eilen juoksulenkilläkin niin sekin varmasti edesautto unen laatua.


Aloin pari viikkoa sitten taas juoksemaan, kun muistin mitenkä hyvältä se silloin joskus tuntui ja millanen voittajafiilis oli melkein jokaisen lenkin jälkeen vaikka olisit juossut vain pari metriä enemmän kuin ennen. Myös puntarin lukematkin on hieman tsempannut lenkkeilemään, vaikka ei olisi enää kun 2 kg pudotettavana niin olisin tavoitepainossa (muut 13 kg lähtenyt imetyksen voimalla). Ekan lenkin jälkeen yllätyin mitenkä pitkään jaksoin oikeastaan juosta ilman suurempaa kuolemafiilistä, vaikka keuhkot ei tupakoinnin vuoksi missään priimakunnossa ole. Tänään olis tarkoitus lähteä kaverin kanssa kokeilemaan mitenkä taittuu coopperi taikka tonniviissataa, oujea.

synnytystarina 2


Keskiviikko ja 40+3 viikot. Päivä tuntui ihan tavalliselta niinkuin kaikki muutkin päivät - eli yhtä pitkäveteiseltä. Jotenkin oli päivä saatava kulumaan, joten lähdettiin Jeren kanssa mun vanhempien luokse kuluttamaan aikaa kun Juhan työpäivän loppumiseenkin oli vielä liian monta tuntia aikaa. Pakattiin hoitokassi, ajettiin porukoille ja jäätiin vielä hetkeksi ulos taplailemaan kun oli hyvä keli. Muistan että tuon rauhallisen ja hitaan kävelyn lomassa tuntui pari napakkaa ja vihlaisevaa supistusta, semmoisia että vähän piti kulmia kurtistaa. Ne tietenkin loppui hyvin nopeasti. Muutama tunti kulutettiin porukoilla ja lähdettiin kotiin tekemään perus askareet. 

Alkuillasta aloitin pajukorin maalaamisen, koska aika tuntui taas niin pitkältä ja viestittelin siinä samalla kavereille. Taisin jollekkin kaverille vielä viestissä kirjottaa että salkkareiden Sannikin synnyttää ennen mua. Jatkoin terapia maalausta ja Jere kävi pari kertaa liian läheltä ihmettelemässä tekemisiäni joten ärähdin ja korotin hieman ääntäni, siitä se oikeestaan alkoi. Tuon kiukkupuuskan jälkeen tuli oikein napakka supistus ja jouduin sanomaan kirosanoja ääneen ja laittamaan silmät kiinni supistuksen ajaksi.Tuli toinen supistus, kolmas ja neljäs. Oli kuitenkin semmoinen olo että ei vieläkään tule lähtöä. Kun supistuksien tulo ei lakannutkaan, aloin kellottamaan suppareiden välejä. Tässä vaiheessa 2 min välein, mutta kohta väli piteni 10 min. Oli pakko keksiä jotain tekemistä, ettei supistukset loppuis enkä olis varmaan malttanutkaan olla paikoillani. Jostain kumman syystä serkku laitto viestiä (oli siis itse synnärillä pienen käärön kanssa) ja viestissä oli kuva vauvasta ja tekstinä "me odotellaan teitä, joko tulisitte" ja mun vastaus oli takaisin "ei vielä, mun pitää ensin viikata pyykit ja katellaan sitten". Tunnin ajan kellottelin supistuksia ja yritin tehdä mahdolliset ja helpot kotityöt alta, jos se lähtö vaikka sattuis tulemaan. Tunti tuli täyteen ja huikkasin Juhalle että lopettelee pelin pelaamiset pikku hiljaa että lähdetään ainakin näytille. Vähän ennen 11 illalla Juhan vanhemmat tuli meille lapsen likaks ja lähdettiin ajamaan synnärille. Autossa tajusin että mun neuvolakortti oli jossain teillä tuntemattomilla ja suurin huolen aihe sillä hetkellä oli se himpuran neuvolakortti eikä se että kohta mahdollisesti synnytän. Päästiin synnärin parkkipaikalle ja mulla oli vieläkin semmonen olo että ei, ei se voi tänään syntyä. Oli vaan semmonen can't believe it fiilis. Lompsittiin sisälle ja yökkö otti meidät vastaan ja kohta oltiin käyrillä ja kätilö tutki mut. Siinä lavitsalla maatessa supistukset voimeni ja tirautin itkun supistusten aikana. Edelleen oli fiilis että ei synny ja ne laittaa mut kotiin. Olo huojeni siinä vaiheessa kun kätilö sano että kahelle sormelle auki eikä kaulaa jäljellä. Jes, ne ei lähettäny mua kotiin. Ja niin ekalla kuin myös tälläkin reissulla vauhti haettiin lepohuoneesta koska oli kiireinen yö tiedossa ja saleja vähän vapaana. Lepohuoneessa sitten oltiin pari tuntia ja sain Oxanestia jonka avulla sain nukuttuakin vähän. Yhtä hyvä lääke ku viime kerrallakin, paitsi nyt sen vaikutus kesti pidempään.

Yöhoitaja sitten tuli jossain vaiheessa yöllä kysymään kuulumisia ja supistusten välejä, päätettiin siirtyä saliin. Sali oli kylmä ja kovin kolkko. Mua alko jännittää. Kohtako nähään se meiän nyytti ja minkä kokonen siitä loppujen lopuks kasvoi? Pääsin taas makoilemaan sängylle ja yökkö laitto mulle oksitosiinitipan, jotta saatas vähän vauhtia asioihin. Tippa ei juurikaan auttanut, tai niin musta ainakin sillon tuntui. Tipan kaveriks kalvot puhkaistiin ja tippaa laitettiin vähän nopeammin tippumaan. Siitäkös se lysti sitten alkoi. Mä luulin että tein kotona kuolemaa supistusten kanssa, mutta se oli harhaluulo. Nyt tein kuolemaa. En oo ikinä tuntenu niin kamalaa kipua. En edes sillon kun Jereä synnytin. Mä ähisin ja kiroilin tuskissani, hankasin päätä tyynyyn ja olin hiestä märkä. Ei tää näin voi mennä ja pyysin Juhaa painamaan soittokelloa. Kohta tuli kätilö, joka näki mitenkä kipeä oon. Yökkö ehdotti epiduraalia, jota pelkäsin ihan saatanasti. Kotona vielä sanoin Juhalle että älä anna niitten laittaa epiä, mutta nyt olin niin kipeä että oisin kelpuuttanu ihan minkä vaan. Kätilö lähti soittaa päivystävälle ja tuli kohta myssy päässä takaisin saliin. Kysyin varovasti että minkälainen lääkäri sieltä on tulossa pistämään epiduraalin ja kätilö sai mun mielen rauhoittumaan. Melkein samantien lääkäri astu huoneeseen ja mun sydän pomppi kurkkuun. Melkein unohdin mitenkä kovat supistukset oli kun pelkäsin pistosta niin kamalasti. Kohta olinkin jo selkä kaarella ja lääriltä unohtu sanoa "pistää" ja kiljuin ku pieni syöttö porsas. Ja se oli vasta puudutuspiikki. Kauhu valtas mut kokonaan ja oikeesti tärisin. Kohta tuntui taas pisto selässä ja yritin olla mahdollisimman rentona. Puristin Juhan kättä sen minkä jaksoin jotta unohtaisin pistämisen ja kohta tuntui lämmin tunne jaloissa ja kivut hävis kuin tuhka tuuleen. Kiittelin lääkäriä, olo oli ihanan lamaantunut. Puoli tuntia sain nauttia olosta kunnes oksitosiinia taas vauhditettiin ja samat tuskat tuli takaisin. Yritin etsiä hyvää asentoa mutta sitä ei ollut. Sain kaikki mahdollisesti bolukset eikä niistä ollut mitään apua. Pyysin lisää lääkettä ja seuraavaksi olikin spinaalin vuoro.

Kello tuli seitsemän ja vuoro vaihtui, aamuhoitaja ja opiskelija tuli saliin hymyssä suin. Mua niin vitutti niitten virne naamalla, aivan ku olisin ollut jostain komedia leffasta se hauskin pätkä. Onneks kohta tuli lääkäri perässä ja taas kaikki piti musta kiinni että selkä saatiin kaarelle ja tuikattua taas piikki selkään. Kivut taas unohtu kun kuulin lääkärin aksentin, virolainen lääkäri. Ei saakeli, luottoa ei vaan löytynyt vaikka tiedän hyviäkin virolaisia lääkäreitä. Kohta tuntui taas pistos selässä ja jalkoja lämmitti. Lämmitti niinkin hyvin että mun jaloista hävis voimat. Säikähdin että oisin halvaantunut kun jalat ei yhtään kantanu että oisin saanut edes pepun ilmaan. Kätilöopiskelija ja Juha sitten auttoi mut keskelle sänkyä ja kääntymään kyljelteen. Olo oli hyvin raukee, ajattelin että olisin nukkunut vähän aikaa mutta en vaan malttanut. Parin tunnin päästä mua vähän työnnätytti, ja yritin työntää luvan kera. Kohta spinaalin vaikutuskin loppui ja olo oli hyvin tuskanen. En vaan pystynyt työntämään kun sattui. Hoin vaan "tää sattuu ihan liikaa, en pysty keskittymään. Sattuu." ja itkin. Kohta sain taas lääkettä ja odoteltiin vaikutusta, mutta se ei juurikaan auttanut. Päätin että vaikka kuinka sattuis ni nyt työnnän ipanan ulos. Ei enää tätä tuskaa jaksa kukaan. Mua jo pelotti että voimat loppuu kesken enkä jaksa loppuun asti ja joutuisin terän alle. Se ponnistaminen tuntui ikuisuudelta ja supistusten välit liian pitkiltä. Tuntui ku viimenen vaihe olis kestäny puol päivää, vaikka oikeesti se kesti 10 minuuttia. Viimeseen ponnistukseen keräsin kaikki voimani ja kuulin Juhan tsemppauksesta että ei oo enää kaukana. Ihan ku olisi ollut juoksukisoissa ja kaverit kannustaa ja huutaa kiriä maalilla. Samaan aikaan kun vauva tuli ulos niin tuskat loppu ku seinään. Olo oli helpottunut. Taas odoteltiin että vauva rääkäisee ensimmäiset huudot ja tässä vaiheessa odottava aika on pitkä. Liian pitkä. Onneks äkäinen huuto kuuluu ja täyttää koko salin äänellään. Olin varma että alan itkemään. Kätilöt putsas vauvan ja sujautti vauvan mun paidan alle lämpöiseen. Vauvan saaminen rinnalle, se vaan on niin lämmittävä asia eikä sille oikein löydä sanoja. Eikä Juhallakaan itku ollut kaukana kun hammasta puri yhteen. Siinä me tuijotettiin hymy huulilla suloista ihmettä ja kätilöt onnitteli meitä. Ja odotusajan pelko että kaikki menee päin persettä, oli täysin turha. 3240 g ja 50 cm täyttä rakkautta eikä me voitais onnellisempia olla ja loppujen lopuks kaikki meni niinku pitikin.

rakas pääsiäisnoita



Palmusunnuntai meni ja vitsat vaihtu suklaamuniin. Onneks pääsiäinenkin on vaan kerran vuodessa, nimittäin sohva tai oikeestaan koko kämppä oli pieniä suklaisia käden jälkiä täynnä eli sunnuntai ilta sujuikin kivasti fairyn ja pesukoneen kanssa :-D Itse virpominen ei tosin sujunut yhtä mallikkaasti ku sotkeminen, tai sit yhtä hyvin. Meiän noita-akka ujosteli parissa ekassa paikassa (onhan se nyt noloa kun poika on laittanut farkkujen sijasta hameen päälleen), seuraavassa paikassa alettiin itkemään kun isi avusti vitsan heiluttamisessa ja viimesessä paikassa iskettiin jarrut päälle kun päästiin autosta ulos. Että mitenkä meni noin omasta mielestä, haha :-D

well hello hello !

Edellisestä postauksesta on melkein puoli vuotta aikaa ja tänään muistin että hei mullahan on blogi - näyttääköhän se samalta kuin viimeksi. Ulkonäkö ei ollut muuttunut mihinkään, mutta yksi kommentti sai mut virkoomaan (kiitos sinä satunnainen lukija ! :) )

Tää liki puolen vuoden tauko johtuu melkeinpä siitä, että aloitin melkein kohta tuon edeltävän postauksen jälkeen sairaslomailun kovien supistusten takia. Tuolloin hädin tuskin pystyin hoitamaan esikoisen kanssa päivittäiset rutiinit, onneksi mulla oli omat vanhemmat, Juhan vanhemmat ja Jeren kummit apuna. Ja miten siinä olisin sitten jaksanut mitään blogia päivitellä - en mitenkään. Saatoin kaksikin tuntia kärvistellä sängyssä suppareitten takia ja itkeä siitä pelosta että joutuisin synnyttämään liian aikaisin.


Raskauden puolivälistä eteenpäin odotusaika alkoi käymään melko stressaavaksi. Suurimmat murheet olivat nuo kovat supistukset, mietin jatkuvasti että mitenkä ne pehmentävät paikkoja ja uskallanko yksin lähteä edes lähikauppaan vai valahtaako vauva lahkeeseen juuri siellä kaupan pihassa. Onneksi sain monesti kauppaan kaverin mukaan, joka nosti ostokset hihnalle ja kantoi kauppakassit. Myös vauvan terveys mietitytti kovasti, olinhan kuitenkin syöpäosastolla töissä ja melko monella potilaalla oli sytostaattihoidot päällä. Mutta onneksi terve ja täydellinen poika syntyi 40+4 viikolla eli 12.3. Kuten edellisestä synnytyksestä kirjotin postauksen niin voisin tästäkin kirjottaa joku päivä, ehkä vähän aikaisemmin kuin puolen vuoden päästä ;)