Rupesin eilen miettimään hetkeä kun tein raskaustestin, joka näytti positiivista. En voinu uskoa sitä tulosta ja tuntu että hymy, ilo, jännitys - oikeestaan kaikki maholliset tunteet valtas kehon. Siitä se odotus alkoi. 9 kuukauden maratooni alkakoot ! Soitin neuvolaan ja sovin ensimmäisen käyntini. Vau, mikä jännitys. Sain neuvolasta paksun kirjasen missä oli viikko viikolta vauvan kehitys ja tietysti halusin tietää mitä sisälläni oikein tapahtui, odotin kuin kuuta nousevaa sitä viikon päivää kun sain taas lukea mitä tulevalla viikolla tapahtuu. Oli jännää lukea milloin esim vauva alkaa kuulemaan mitä ympärillä tapahtuu. Hauskaa oli myös seurata ja kokeilla erilaisia asioita mitenkä vauva reagoi. Muistan yhen vapaapäivän kun makoilin suuren mahani kanssa sängyllä selälteen, lueskelin satukirjoja ääneen ja silittelin masua - vauva oli rauhallinen ja kuunteli varmaan tarkkaan. Kun lopetin satujen lukemisen niin mahassa alkoi hirveä mylläys. Myös sekin hetki jäi mieleen kun vauva kääntyi mahassa ympäri - katottiin kotona leffaa ja yhtäkkiä jäbä muljautti ittensä pää meno suuntaa kohti.
Melkein koko raskauden ajan mietin miltä pikku ukko näyttäisi ja etenkin sitä milloin se päättäisi oikeasti syntyä. Se ehkä oli suurin stressi tekijä koko raskauden aikana. En osannu pelätä mitään keskenmenoja tai mitään vakavia sairauksia joita on olemassa, murehdin että milloin se tulisi ulos. Jälkeenpäin ajateltuna ehkä vähän hölmön kuulosta :-D Stressiä vasta aiheuttikin "väärä halytys", olin pari päivää sairaalassa, tulin kotiin pariksi päivää ja sitten tulikin oikea hälytys. Monet ihmiset kyllä sano että sen tietää millon se meinaa tulla ulos. Mutta kun lähdettiin oikean hälytyksen kohdalla sairaalaan, tuntu musta että tää on varmaan väärä hälytys tämäkin. En siis ehkä osannu tuntea sitä millon jäbä tulee ulos, uskon että se johtu stressistä ja ehkä halusin jotenkin kontrolloida mitä tapahtuu. Loppujen lopuksi terve pikku mies syntyi maailmaan, sain loppujen lopuksi rakkauden hedelmän syliin ja päästiin tutkimaan miltä perheenjäsen oikeen näyttää.
Alku aika kotona sujui odotettua helpommin. Tietysti yöheräämiset hieman tuppas päivällä väsyttämään, mutta ajattelin että jaksan sen jos semmosetkin äidit jaksaa joittenka vauvat heräilee tunnin välein yöllä. Aika meni vauvaan tutustuessa ja tuijotellessa, kommunikointi ei ollut suurta ja vauva nukku todella paljon. Stressin aihe vaihtui - imetys. Selasin netistä kaikki vinkit imetykseen ja omasta mielestä tuntui että homma rullaa, mutta kuten monelta oon kuullu ja lukenu asiasta, osataan neuvolassa hieman murskata imetysurakkaa. Niin kävi vähän mullekin, onneks sain kotona tukea ja kannustusta. Vaari teki kotikaljaa että maito nousisi, äiti kertoi omia kokemuksia ja Juha tsemppas.
Kaikki asiat mitä vauvan kanssa tekee ja mitä vauva itse oppii tekemään, tuntuu jännältä ja ihanalta. En haluais missata yhen yhtään hetkeä vauvan elämästä. Haluan olla aina läsnä kun vauva oppii jotain uutta. Sen takia mua on nyt alkanu hieman jänskättää kaikki päiväkoti asioiden mietintä. Tuntuu että tarviin asian suhteen vielä paljon sulattelua. Ehkä mä vielä jossain vaiheessa saisin olla vähän pitempään vauvan kanssa kotona ja olla joka hetki läsnä. On ihanaa kun koko tää kolme kuukautta - tietysti odotusaikanakin - ollaan yhdessä hoidettu kaikki vauvaan liittyvät asiat. Kun sitä kuulee ja näkee paljon kun vain äiti tai vain isä hoitaa vauvaan liittyvät asiat.
Imetyksen lisäksi tekemistä riitti ristiäisten järjestelyissä. Olisihan voinut päästää itsensä helpommalla ja mennä sieltä mistä aita on matalin, mutta en suostunut. Nimi oli päätetty jo ennen pojan syntymistä. Etunimeen päädyttiin sen mukaan miltä vauvan luonne vaikutti mahassa olessa - eli vauhdikkaalta, temperamenttiselta ja tahdonvoimaiselta. Armas tulee mun puolen suvusta - veljen ja vaarin toinen nimi on Armas. Oskari taas tulee Juhan puolen suvusta.
Suurin osa neuvolatädin arvauksista luonteesta pitää paikkaansa. On ihanaa huomata mitenkä meiän poika on myös oikea hymyveikko. Jere jaksaa hymyillä vaikka mikä olis - paitsi nälkä ja väsymys tietystikään ei jaksa hirveästi hymyillyttää. Helpottaa huomattavasti arkea kun vauva on perustyytyväinen. Tosin Jere on hirvittävän huomion ja seuran kipeä. Vauvan kanssa on ihana tehä kaikkea ja kuunnella kun poika nauraa ja on iloinen, mutta seuran kipeys tuntuu hankalalta kun pitäisi kotihommia tehdä ja viihdyttää vauvaa samaan aikaan.
Kahden viikon mittaisen flunssailun aikana tuntui melkoisen pahalta kun ei päässyt ulkoilemaan vauvan kanssa, nyt ollaan taas mukana pelissä. Ja ollaan suunniteltu että alotettais vauvauinti. Olis hauska kokeilla jossain vaiheessa myös jotain muutakin vauvan kanssa. Vauva uinnissa harmittaa sen kun omasta kunnasta ei löydy moista, joten täytyy ajaa Jykylään, mutta se on pieni hinta siitä että saadaan vauvan kanssa touhuta ja kokea paljon lisää uutta. Mikään päivä ei oo samanlainen. Jokainen päivä on uusi ja jokainen asia on uutta. Kaikki uudet ja vanhatkin asiat on arvokkaita. Poika on kultaakin arvokkaampaa. Perhe elämä on ihanempaa kuin osasin kuvitellakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti