Jiri Petri Sakari ♥

Äitienpäivää edeltävänä päivänä meiän pikku jamppa sai nimen - Jiri Petri Sakari.

En muista millon olisin kokenut näin kovaa ressiä, varsinkaan juhlien vuoksi. Ja melko perus jätä asiat viime tinkaan-syndrooma tapahtu. Meinas itse juhlapäivänä tulla melko kiire, mekonkin sain päälle vasta 10 min ennen ku pappi tuli :-D Pirskeet oli tosi rennot, pappi oli sama mikä Jerelläkin ja oli tosi huumorintajuinen ja rempseä. Kaikin puolin onnistuneet juhlat !

mikä fiilis mulla onkaan

Kello näyttää puoli kahdeksan aamulla ja ollaan pienimmäisen kanssa hetki sitten herätty. Eli vielä on hieman tokkurainen olo, mutta kaippa se tuolla kahvilla kohta helpottaa. En oo kyllä hetkeen nukkunut näin hyvin yöuniani; pienimmäinen heräs ensimmäisen kerran vasta 5 aamulla kun yleensä herää ekan kerran jo kahdelta yöllä ja kävin eilen juoksulenkilläkin niin sekin varmasti edesautto unen laatua.

Aloin pari viikkoa sitten taas juoksemaan, kun muistin mitenkä hyvältä se silloin joskus tuntui ja millanen voittajafiilis oli melkein jokaisen lenkin jälkeen vaikka olisit juossut vain pari metriä enemmän kuin ennen. Myös puntarin lukematkin on hieman tsempannut lenkkeilemään, vaikka ei olisi enää kun 2 kg pudotettavana niin olisin tavoitepainossa (muut 13 kg lähtenyt imetyksen voimalla). Ekan lenkin jälkeen yllätyin mitenkä pitkään jaksoin oikeastaan juosta ilman suurempaa kuolemafiilistä, vaikka keuhkot ei tupakoinnin vuoksi missään priimakunnossa ole. Tänään olis tarkoitus lähteä kaverin kanssa kokeilemaan mitenkä taittuu coopperi taikka tonniviissataa, oujea.

synnytystarina 2

Keskiviikko ja 40+3 viikot. Päivä tuntui ihan tavalliselta niinkuin kaikki muutkin päivät - eli yhtä pitkäveteiseltä. Jotenkin oli päivä saatava kulumaan, joten lähdettiin Jeren kanssa mun vanhempien luokse kuluttamaan aikaa kun Juhan työpäivän loppumiseenkin oli vielä liian monta tuntia aikaa. Pakattiin hoitokassi, ajettiin porukoille ja jäätiin vielä hetkeksi ulos taplailemaan kun oli hyvä keli. Muistan että tuon rauhallisen ja hitaan kävelyn lomassa tuntui pari napakkaa ja vihlaisevaa supistusta, semmoisia että vähän piti kulmia kurtistaa. Ne tietenkin loppui hyvin nopeasti. Muutama tunti kulutettiin porukoilla ja lähdettiin kotiin tekemään perus askareet. 

Alkuillasta aloitin pajukorin maalaamisen, koska aika tuntui taas niin pitkältä ja viestittelin siinä samalla kavereille. Taisin jollekkin kaverille vielä viestissä kirjottaa että salkkareiden Sannikin synnyttää ennen mua. Jatkoin terapia maalausta ja Jere kävi pari kertaa liian läheltä ihmettelemässä tekemisiäni joten ärähdin ja korotin hieman ääntäni, siitä se oikeestaan alkoi. Tuon kiukkupuuskan jälkeen tuli oikein napakka supistus ja jouduin sanomaan kirosanoja ääneen ja laittamaan silmät kiinni supistuksen ajaksi.Tuli toinen supistus, kolmas ja neljäs. Oli kuitenkin semmoinen olo että ei vieläkään tule lähtöä. Kun supistuksien tulo ei lakannutkaan, aloin kellottamaan suppareiden välejä. Tässä vaiheessa 2 min välein, mutta kohta väli piteni 10 min. Oli pakko keksiä jotain tekemistä, ettei supistukset loppuis enkä olis varmaan malttanutkaan olla paikoillani. Jostain kumman syystä serkku laitto viestiä (oli siis itse synnärillä pienen käärön kanssa) ja viestissä oli kuva vauvasta ja tekstinä "me odotellaan teitä, joko tulisitte" ja mun vastaus oli takaisin "ei vielä, mun pitää ensin viikata pyykit ja katellaan sitten". Tunnin ajan kellottelin supistuksia ja yritin tehdä mahdolliset ja helpot kotityöt alta, jos se lähtö vaikka sattuis tulemaan. Tunti tuli täyteen ja huikkasin Juhalle että lopettelee pelin pelaamiset pikku hiljaa että lähdetään ainakin näytille. Vähän ennen 11 illalla Juhan vanhemmat tuli meille lapsen likaks ja lähdettiin ajamaan synnärille. Autossa tajusin että mun neuvolakortti oli jossain teillä tuntemattomilla ja suurin huolen aihe sillä hetkellä oli se himpuran neuvolakortti eikä se että kohta mahdollisesti synnytän. Päästiin synnärin parkkipaikalle ja mulla oli vieläkin semmonen olo että ei, ei se voi tänään syntyä. Oli vaan semmonen can't believe it fiilis. Lompsittiin sisälle ja yökkö otti meidät vastaan ja kohta oltiin käyrillä ja kätilö tutki mut. Siinä lavitsalla maatessa supistukset voimeni ja tirautin itkun supistusten aikana. Edelleen oli fiilis että ei synny ja ne laittaa mut kotiin. Olo huojeni siinä vaiheessa kun kätilö sano että kahelle sormelle auki eikä kaulaa jäljellä. Jes, ne ei lähettäny mua kotiin. Ja niin ekalla kuin myös tälläkin reissulla vauhti haettiin lepohuoneesta koska oli kiireinen yö tiedossa ja saleja vähän vapaana. Lepohuoneessa sitten oltiin pari tuntia ja sain Oxanestia jonka avulla sain nukuttuakin vähän. Yhtä hyvä lääke ku viime kerrallakin, paitsi nyt sen vaikutus kesti pidempään.

Yöhoitaja sitten tuli jossain vaiheessa yöllä kysymään kuulumisia ja supistusten välejä, päätettiin siirtyä saliin. Sali oli kylmä ja kovin kolkko. Mua alko jännittää. Kohtako nähään se meiän nyytti ja minkä kokonen siitä loppujen lopuks kasvoi? Pääsin taas makoilemaan sängylle ja yökkö laitto mulle oksitosiinitipan, jotta saatas vähän vauhtia asioihin. Tippa ei juurikaan auttanut, tai niin musta ainakin sillon tuntui. Tipan kaveriks kalvot puhkaistiin ja tippaa laitettiin vähän nopeammin tippumaan. Siitäkös se lysti sitten alkoi. Mä luulin että tein kotona kuolemaa supistusten kanssa, mutta se oli harhaluulo. Nyt tein kuolemaa. En oo ikinä tuntenu niin kamalaa kipua. En edes sillon kun Jereä synnytin. Mä ähisin ja kiroilin tuskissani, hankasin päätä tyynyyn ja olin hiestä märkä. Ei tää näin voi mennä ja pyysin Juhaa painamaan soittokelloa. Kohta tuli kätilö, joka näki mitenkä kipeä oon. Yökkö ehdotti epiduraalia, jota pelkäsin ihan saatanasti. Kotona vielä sanoin Juhalle että älä anna niitten laittaa epiä, mutta nyt olin niin kipeä että oisin kelpuuttanu ihan minkä vaan. Kätilö lähti soittaa päivystävälle ja tuli kohta myssy päässä takaisin saliin. Kysyin varovasti että minkälainen lääkäri sieltä on tulossa pistämään epiduraalin ja kätilö sai mun mielen rauhoittumaan. Melkein samantien lääkäri astu huoneeseen ja mun sydän pomppi kurkkuun. Melkein unohdin mitenkä kovat supistukset oli kun pelkäsin pistosta niin kamalasti. Kohta olinkin jo selkä kaarella ja lääriltä unohtu sanoa "pistää" ja kiljuin ku pieni syöttö porsas. Ja se oli vasta puudutuspiikki. Kauhu valtas mut kokonaan ja oikeesti tärisin. Kohta tuntui taas pisto selässä ja yritin olla mahdollisimman rentona. Puristin Juhan kättä sen minkä jaksoin jotta unohtaisin pistämisen ja kohta tuntui lämmin tunne jaloissa ja kivut hävis kuin tuhka tuuleen. Kiittelin lääkäriä, olo oli ihanan lamaantunut. Puoli tuntia sain nauttia olosta kunnes oksitosiinia taas vauhditettiin ja samat tuskat tuli takaisin. Yritin etsiä hyvää asentoa mutta sitä ei ollut. Sain kaikki mahdollisesti bolukset eikä niistä ollut mitään apua. Pyysin lisää lääkettä ja seuraavaksi olikin spinaalin vuoro.

Kello tuli seitsemän ja vuoro vaihtui, aamuhoitaja ja opiskelija tuli saliin hymyssä suin. Mua niin vitutti niitten virne naamalla, aivan ku olisin ollut jostain komedia leffasta se hauskin pätkä. Onneks kohta tuli lääkäri perässä ja taas kaikki piti musta kiinni että selkä saatiin kaarelle ja tuikattua taas piikki selkään. Kivut taas unohtu kun kuulin lääkärin aksentin, virolainen lääkäri. Ei saakeli, luottoa ei vaan löytynyt vaikka tiedän hyviäkin virolaisia lääkäreitä. Kohta tuntui taas pistos selässä ja jalkoja lämmitti. Lämmitti niinkin hyvin että mun jaloista hävis voimat. Säikähdin että oisin halvaantunut kun jalat ei yhtään kantanu että oisin saanut edes pepun ilmaan. Kätilöopiskelija ja Juha sitten auttoi mut keskelle sänkyä ja kääntymään kyljelteen. Olo oli hyvin raukee, ajattelin että olisin nukkunut vähän aikaa mutta en vaan malttanut. Parin tunnin päästä mua vähän työnnätytti, ja yritin työntää luvan kera. Kohta spinaalin vaikutuskin loppui ja olo oli hyvin tuskanen. En vaan pystynyt työntämään kun sattui. Hoin vaan "tää sattuu ihan liikaa, en pysty keskittymään. Sattuu." ja itkin. Kohta sain taas lääkettä ja odoteltiin vaikutusta, mutta se ei juurikaan auttanut. Päätin että vaikka kuinka sattuis ni nyt työnnän ipanan ulos. Ei enää tätä tuskaa jaksa kukaan. Mua jo pelotti että voimat loppuu kesken enkä jaksa loppuun asti ja joutuisin terän alle. Se ponnistaminen tuntui ikuisuudelta ja supistusten välit liian pitkiltä. Tuntui ku viimenen vaihe olis kestäny puol päivää, vaikka oikeesti se kesti 10 minuuttia. Viimeseen ponnistukseen keräsin kaikki voimani ja kuulin Juhan tsemppauksesta että ei oo enää kaukana. Ihan ku olisi ollut juoksukisoissa ja kaverit kannustaa ja huutaa kiriä maalilla. Samaan aikaan kun vauva tuli ulos niin tuskat loppu ku seinään. Olo oli helpottunut. Taas odoteltiin että vauva rääkäisee ensimmäiset huudot ja tässä vaiheessa odottava aika on pitkä. Liian pitkä. Onneks äkäinen huuto kuuluu ja täyttää koko salin äänellään. Olin varma että alan itkemään. Kätilöt putsas vauvan ja sujautti vauvan mun paidan alle lämpöiseen. Vauvan saaminen rinnalle, se vaan on niin lämmittävä asia eikä sille oikein löydä sanoja. Eikä Juhallakaan itku ollut kaukana kun hammasta puri yhteen. Siinä me tuijotettiin hymy huulilla suloista ihmettä ja kätilöt onnitteli meitä. Ja odotusajan pelko että kaikki menee päin persettä, oli täysin turha. 3240 g ja 50 cm täyttä rakkautta eikä me voitais onnellisempia olla ja loppujen lopuks kaikki meni niinku pitikin.

rakas pääsiäisnoita

Palmusunnuntai meni ja vitsat vaihtu suklaamuniin. Onneks pääsiäinenkin on vaan kerran vuodessa, nimittäin sohva tai oikeestaan koko kämppä oli pieniä suklaisia käden jälkiä täynnä eli sunnuntai ilta sujuikin kivasti fairyn ja pesukoneen kanssa :-D Itse virpominen ei tosin sujunut yhtä mallikkaasti ku sotkeminen, tai sit yhtä hyvin. Meiän noita-akka ujosteli parissa ekassa paikassa (onhan se nyt noloa kun poika on laittanut farkkujen sijasta hameen päälleen), seuraavassa paikassa alettiin itkemään kun isi avusti vitsan heiluttamisessa ja viimesessä paikassa iskettiin jarrut päälle kun päästiin autosta ulos. Että mitenkä meni noin omasta mielestä, haha :-D

well hello hello !

Edellisestä postauksesta on melkein puoli vuotta aikaa ja tänään muistin että hei mullahan on blogi - näyttääköhän se samalta kuin viimeksi. Ulkonäkö ei ollut muuttunut mihinkään, mutta yksi kommentti sai mut virkoomaan (kiitos sinä satunnainen lukija ! :) )

Tää liki puolen vuoden tauko johtuu melkeinpä siitä, että aloitin melkein kohta tuon edeltävän postauksen jälkeen sairaslomailun kovien supistusten takia. Tuolloin hädin tuskin pystyin hoitamaan esikoisen kanssa päivittäiset rutiinit, onneksi mulla oli omat vanhemmat, Juhan vanhemmat ja Jeren kummit apuna. Ja miten siinä olisin sitten jaksanut mitään blogia päivitellä - en mitenkään. Saatoin kaksikin tuntia kärvistellä sängyssä suppareitten takia ja itkeä siitä pelosta että joutuisin synnyttämään liian aikaisin.

Raskauden puolivälistä eteenpäin odotusaika alkoi käymään melko stressaavaksi. Suurimmat murheet olivat nuo kovat supistukset, mietin jatkuvasti että mitenkä ne pehmentävät paikkoja ja uskallanko yksin lähteä edes lähikauppaan vai valahtaako vauva lahkeeseen juuri siellä kaupan pihassa. Onneksi sain monesti kauppaan kaverin mukaan, joka nosti ostokset hihnalle ja kantoi kauppakassit. Myös vauvan terveys mietitytti kovasti, olinhan kuitenkin syöpäosastolla töissä ja melko monella potilaalla oli sytostaattihoidot päällä. Mutta onneksi terve ja täydellinen poika syntyi 40+4 viikolla eli 12.3. Kuten edellisestä synnytyksestä kirjotin postauksen niin voisin tästäkin kirjottaa joku päivä, ehkä vähän aikaisemmin kuin puolen vuoden päästä ;)

Ne ihmetellen katsoi meitä, toisillemme löytyneitä ja kuiski "täs on onni eikö juu"

Odotuksen puoli välissä mennään ja rakenneultrassakin jo oltiin. Kaikki mun oireet viittasi hyvinkin tyttöön - sydänäänet, raju pahoinvointi etc. mutta eipä siellä tyttöä näkynyt. Meidän perhe siis kasvaa jälleen yhdellä pojalla. Ja varsinainen heiluri-heikki onkin - oli ultratätillä tekemistä kun ei Jamppa pysynyt tunnin aikana ollenkaan paikallaan :'D Sydämen kuvaamiseenkin meni varmaan 20-30 min eikä sydänäänetkään onnistuneet edes kolmannella kerralla. Pienen kädet kävi ku nyrkkeilijällä kehässä eli edessä on varmastikin vauhtia ja vaarallisia tilanteita - varsinkin kun veljekset laittaa viisaat päät yhteen. 

 

Röyhelömekko unelmista taas luovuttiin (tosin mietin kyllä sitäkin mahdollisuutta olisiko se pikku tikku ollut vaan kylmän viileä keskisormi ultratädille), ja edessä olisi siis sinisävyiset baby showerit. Onneksi oon saanut babykaason, ettei partyja tarvitse yksin suunnitella vaan on myös toinen yhtä fiksu ideoimassa.

#kutsumua

 Kuten moni Instagramin käyttäjä on huomannut, niin #kutsumua on vastalause kiusaamiselle. Itse kannoin tänään korteni kekoon. Mietin minkä sanan päälle vetäisin ruksin, ja aika nopeasti tuli sanat "huora" ja "tyhmä blondi" mieleen. Niitä oon kuullut monesti. Jopa liikaakin ja liian läheltä. Se, että juuri seiskalle mennyt tyttö saa huoran leiman, ei ole oikein. Ja sama jatkui läpi ylä-asteen, ja siellä kiusaaminen muuttui henkiseksi. Mut pudotettiin monesti kaveriporukasta, aina pari kertaa lukuvuodessa. Kouluun meno oli yhtä helvettiä. Muistan kun monet kerrat istuin ulkovälkät sisällä omissa oloissani, itkua pidätellen, ettei mun olis tarvinnu yksin seistä ulkona. Lopulta tajusin ettei mun niistä ääliöistä tarvitsisi välittää, vaihdoin kaveriseuraa ja hengasin meiän luokan poikien kanssa. Sit mun oli hyvä olla kun pystyin olemaan oma itseni eikä tarvinnut pelätä millon mut seuraavan kerran pudotetaan joukosta pois. Tunsin olevani vahvempi ja kiusaajien yläpuolella. 

Monen vuoden kiusaaminen jätti arpensa ja mieleen painui hyvin syvästi myös kiusaajien naamat. Peruskoulusta ei siispä kovin hyviä muistoja jäänyt. Ala-asteen luokkakokous olis tässä kuussa. Aluksi olin melko innostunut menemään, mutta kun muistelin ketä sillä luokalla oli niin innostus laantui hyvin nopeasti enkä halua kiusaajiani nähdä. Ala-asteella kiusaaminen oli tönimistä, uusien kenkien sotkemista kuralla ja kenkien piilottamista käytävällä.

Kun näin vanhempana miettii mitä kaikkea on näiden 9 vuoden aikana käynyt läpi, voi sanoa että lapset osaavat olla hyvin ilkeitä toisilleen. Onneksi siitä kaikesta oppi jotain; olen kiusaajia vahvempi. En ikinä vajonnut ja alistunut kiusaamaan ketään. Voi kun kiusaaminen loppuisi, tai siihen puututtaisiin entistä enempi ja saataisiin ratkaisuja tilanteisiin.

rakkausviikkoja 13+2

Syyskuun alkua mennään ja tauluun on kertynyt raskausviikkoja 13+2. Monelle tää raskaus on oikeestaan tullut ihan puskien takaa ja monet on kysyny että mitenkä me näin nopeesti innostuttiin. Oon kyllä vähän hämmentyny näitten ihmettelijöiden kommenteista, mutta ehkä tää shokki tästä häviää näitten viikkojen myötä. 

Käytiin viime viikolla ekassa ultrassa ja ultran mukaan laskettu aika olisi 8.3.-15. Ultraaja vaan tuumas että on pitkä kaveri, en vaan tiedä mistä semmoset geenit olis päässy perimään :-D Ennen ultraa olin tosi huolissani että onko kaikki hyvin, ollaanko kehitytty normaalisti ja onko siellä ylipäätään ketään ! Stressi oli suuri, ja jopa Juhan kaveritkin sano että nyt mun pitää unohtaa stressaaminen ja keskittyä kasvamiseen. Ensimmäiset viikot meni tosi helposti, hädin tuskin olojen perusteella olisin aavistanut olevani raskaana, mutta nyt viimeset viikot on ollu kauheita. Pahoinvointi lisääntyy ja lisääntyy viikko viikolta. Oon joutunu töissäkin tekemään tuttavuutta oksennuspussin kanssa. Ja inhottavinta on se ettei sitä pahoinvointia voi yhtää ennakoida eikä se johdu mistään hajuista tai ruoasta, kaikki tulee ylös kuin salama ilman varoituksia. Myös napakoita supistuksia on alkanut olemaan, johtuu varmaan työstä kun kroppa ei ole siihen päässyt vielä tottumaan ja kaikki nostot ottaa koville. Lisäksi tähän kaikkeen on alkanut ilmetä muistamattomuutta, monesti jään miettimään että teinköhän jonkun tietyn asian joka piti tehdä, koska asiasta ei ole mitään muistikuvaa, ja tunteiden ailahtelu on edelliseen raskauteen verrattuna hyvin voimakasta. Tultiin viime viikolla Kalajoelta ja paluumatkan aikana kerkesin itkemään viidesti. Ja kaikki tää on vasta alkua, kaikkea muuta innolla odottaen !